Yhdessä vai erikseen?

Heipä hei.

Raflaavasta otsikosta huolimatta tämä teksti ei käsittele parisuhteen tilaa, sillä rintamalla olo on auvoisin. Ajattelin kirjoittaa teille yksin ja yhdessä matkustamisesta. Olen harrastanut molempia vaihtoehtoja myös parisuhteessa. Yksin matkustaminen ei ole minulle ollut indikaatio parisuhteen statuksesta tai kyllästymisestä toiseen ihmiseen, vaan samanlainen vaihtoehto kuin yksin kaupassa käyminen: joskus se on vain kätevämpää ja toinen ei välttämättä tarvitse kaupasta mitään. Toisaalta olen matkustanut aviomieheni kanssa suhteemme eri vaiheissa ja reissannut kaverieni kanssa.



Aihe tuli ajankohtaiseksi, kun en löytänyt kevääksi reissukumppania. "Eipä tässä mitään", ajattelin. "Nythän voin lähteä muutamaksi päiväksi vaikkapa Lontooseen tai Edinburghiin yksinkin ja käydä vaikkapa teatterissa tai siellä yhdessä paikassa, jonne en viimeksi ehtinyt". Ajatuksissani ei ollut ripaustakaan itsesäälistä, vaikka tietysti matkakumppanin menetys harmittikin. Katselin eri lentovaihtoehtoja, pyörittelin mahdollisuuksia päässäni ja viimein suljin hakukoneen ostamatta lentoja. Ensimmäinen ajatus: mitä hemmettiä. Yhtäkkiä yksin matkustaminen alkoikin tuntua harmittavan ahdistavalta (ja ehkä jopa säälittävältäkin) vaihtoehdolta. Vielä pari kuukautta sitten mietin matkustamista Tokioon yksin (kunnes aviomies käytti veto-oikeuttaan terveydentilaani vedoten, minkä hyväksyn) eikä ahdistanut laisinkaan. Noin kymmenen vuotta sitten vietin viisi päivää yksin Pariisissa ja vuosi sen jälkeen reissasin kolme viikkoa yksin Sydneyssä. Etenkin Sydneyn reissusta minulla on vain hyviä muistoja (lukuunottamatta kämppäkaverin sukellusonnettomuutta, se oli hirveä tapaus) ja Pariisi oli seksuaalista häirintää huomioimatta ihan ok. Jos oikein mietin, niin kymmenessä vuodessa minussa ei ole muuttunut juuri mikään siviilisäätyä, ammattia, tutkinto ja elopainoa lukuunottamatta. Minusta yksin olemisessa ei ole mitään säälittävää tai hävettävää, kuten ei yksin matkustamisessakaan. Joten mitä ihmettä on tapahtunut?

Jospa aloitetaan punnitsemalla yksin ja seurassa matkustamisen etuja ja haittoja. Yksin matkailussa parasta on se, että voi tehdä ihan mitä lystää ja silloin kun haluaa. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna, riittää kun on oma tahto ja tarpeeksi rahaa lompakossa. Kaverin kanssa joutuu aina tekemään jonkinlaisia kompromisseja puoleen tai toiseen, tosin nämä eivät yleensä tee matkasta pettymystä (jos tekisivät, niin matkakumppani olisi selvästi huonosti valittu). Ainoa selkeä ero on se, että yksin matkustaessa ei ole ketään, jonka kanssa jakaa päivän tapahtumia. Facebookiin statuksen ja kuvien päivittäminen sooloreissulla ei vastaa kokemuksen jakamista siinä hetkessä matkakumppanin kanssa. Eron huomaa myös siinä vaiheessa, kun katselee reissukuvia. Yksin matkustaessa kuvat monesti koostuvat paikoista. Matkakumppanin kanssa otetuissa kuvissa näkyy hassuja tilanteita, matkalla kehittyneitä sisäpiirivitsejä, nauravia naamoja.. Mutta siltikään yksin matkaillessa muistot eivät välttämättä ole näin kylmiä, miltä saattaa kuulostaa. Minusta on Sydneyn matkalta useampi kuva, jossa hymyilen leveämmin kuin Irvikissa. Tosin näissä kuvissa on taustalla koala tai kaksi, ja kuvan on ottanut joko tuntematon turisti tai esimerkiksi eläintenhoitaja. Omat yksin hankitut muistot ovat yhtä arvokkaita kuin jaetut, enkä kadu yksin tehtyjä reissuja pätkääkään.

Ainoa mahdollinen syy äkilliseen yksin matkustamisen aiheuttamaan ahdistukseen on, että minut on hemmoteltu piloille matkaseurani suhteen. Vuoden 2005 jälkeen aloimme matkustella aviomieheni kanssa lähes kerran vuodessa yhdessä. Meillä on aina ollut matkoillamme hauskaa ja olemme keränneet uskomattomia muistoja maailmalta vuosien aikana. Ensimmäisen kerran matkustin kaverieni kanssa vuonna 1999 (kielikurssi Lontoossa), mutta varsinaisesti aloitin kaverimatkailun vuonna 2009, kun lähdimme Pöllön kanssa Amsterdamiin. Vuonna 2010 vietimme pari päivää Lontoossa Sivistyneen Leidin kanssa, vuonna 2011 olin Barcelonassa viikon Mamacitan seurana, vuonna 2012 aiheutin kaaosta Paronittaren kanssa Dublinissa ja viime keväänä nautimme Pöllön kanssa Lissabonin lämmöstä. Ainoa johtopäätös, jonka tästä voi vetää on se, että jaettu ilo todellakin on kaksinkertainen ilo ja että minulla on käynyt jokin erityislaatuinen tsäkä, että olen onnistunut haalimaan ympärilleni näin mahtavia tyyppejä (aviomies mukaanlukien).

Tässä tilanteessa olen päättänyt, että sallin itselleni lyhyen harkinta-ajan ensi kevään matkan suhteen. En ole kuopannut ajatusta yksin matkustamisesta, mutta myönnän itselleni oikeuden odottaa seuraavaa matkaa, kunnes saan seuraa reissulleni. Ehkä yksin matkustaminen voisi olla hyväkin juttu kaikesta huolimatta. Tai sitten nappaan miehen tai kaverin mukaan, ja pakotan matkaseurani jälleen iPhonella otettuihin kaverikuviin, joille voi myöhemmin naureskella.

Matkakumppaneilleni haluan välittää julkisesti seuraavan siirappisen viestin: olette ihan parhaita ja yksikään teidän kanssanne tehty matka ei ihan helpolla unohdu.